Erään asiakkaamme työpaikalla pohdittiin, että ei varmaan uskalla antaa kaikkien työntekijöiden opetella coaching-taitoja, koska koutsaus-keskusteluissa saattaa nousta esiin herkkiä ja vaikeita asioita. Ja kun työyhteisö on muutenkin vahvassa muutos- ja kuohumistilanteessa, pelätään asioiden käsittelyn lisäävän ahdistusta.
Toinen asiakkaamme taas totesi – onneksi vähän vitsinä – että pelkää omien sisäisten koutsaus-asiakkaittensa hakeutuvan uusiin tehtäviin organisaation ulkopuolelle. Sen verran paljon tulee esille nurinaa työnantajaa kohtaan.
Jäin miettimään tätä kovasti, koska omassa ideaalimaailmassani kaikki osaisivat koutsata – sekä toisiaan että itseään.
Riski siitä, että koutsaus tuo esille vaikeita asioita on olemassa – ja jopa erittäin todennäköinen. Mutta onko se vaarallista ja paha asia? Ne vaikeat asiathan ovat joka tapauksessa olemassa riippumatta siitä koutsaavatko työntekijät toisiaan vai eivät. Jos ja kun ne ovat olemassa, niin eikö ole vain hyvä asia, että ne tulevat puheeksi? Ja nimenomaan ratkaisukeskeisellä koutsaavalla otteella, jolloin asian esille tuoja käsittelee koutsinsa avustuksella vahvasti myös omaa osuuttaan, omia tavoitteitaan ja omia vaikuttamismahdollisuuksia tilanteessa.
Vaihtoehtona on se, että 1) ei puhuta lainkaan tai että 2) asioista puhutaan epävirallisesti. En osaa sanoa, kumpi näistä vaihtoehdoista on parempi, kumpi huonompi. Jos asioista ei puhuta lainkaan, ne painavat yksittäisten henkilöiden mieltä ja saattavat saada sellaisia merkityksiä, joita niillä objektiivisesti tarkastellen ei lainkaan olisi. Ja kun asioista puhutaan epävirallisesti, ollaan useimmiten valituksen ja voivotuksen tilassa, joka harvoin on ratkaisukeskeistä ja tuloshakuista.
Uskallatko ottaa riskin ja uskoa jokaisen työntekijän – tai edes lähes jokaisen – kykyyn löytää osaavan vertais-koutsin hellässä ohjauksessa vastaukset kahteen tärkeään kysymykseen: Mitä minä nyt tässä tilanteessa haluan? Miten minä menen tätä tavoitettani kohti?
